Helsingin Satama
11.01.2022 //
Teksti:
Kimmo Kallonen
//
Kuva:
Helsingin kaupunginmuseo

Kun pirtu vyöryi Helsinkiin

Kieltolaki mahdollisti laajan salakuljetuksen ja väkijuomien salakaupan Helsingissä sata vuotta sitten. Pikkutekijöitä jäi kiinni, mutta suurimmat tuotot valuivat saksalaistaustaisille salakuljetuksen ammattilaisille.

Joulukuussa 90 vuotta sitten järjestettiin Suomessa kansanäänestys, jonka perusteella eduskunta päätti lakkauttaa kieltolain. Kansalaismielipide oli kääntynyt kaksitoista vuotta voimassa ollutta lakia vastaan.

Kieltolain kannattajien vilpitön tavoite saada suomalaiset raittiiksi oli kääntynyt itseään vastaan. Kansa siirtyi oluesta ja viinistä väkeviin, koska pirtu oli alkoholia kompaktissa muodossa ja sitä oli helpompi salakuljettaa.

Salakuljetus käynnistyi välittömästi kieltolain tultua voimaan kesällä 1919. Tullilla, jonka tehtäviin kuului salakuljetuksen estäminen, ei ollut mitään mahdollisuuksia valvoa Suomen pitkää ja saaristoista rannikkoa. Veneet olivat autonomian aikaisia, vanhoja ja hitaita.

Kieltolaki
Takavarikoituja pirtukanistereita laiturilla Pohjoissatamassa.

Salakuljettajilla sen sijaan oli uusia ja nopeita moottoriveneitä, joilla he kävivät noutamassa pirtulastinsa kansainvälisille vesille ankkuroiduista, usein virolaisista, puolalaisista tai saksalaisista aluksista eli ”emälaivoista”. Pirtu oli pakattu 10–20 litran kanistereihin, joita hinattiin tarvittaessa pinnan alla vaijerilla veneeseen kytkettynä tai ”torpedoiksi” kutsutuilla metalliputkiloilla, joihin saattoi sopia useita kymmeniä kanistereita. Kaupantekijöiksi torpedojen kärkeen oli usein pakattu muutama pullo parempaa ainetta, konjakkia, viskiä tai viinejä hienomman rouvasväen tarpeisiin.

Takavarikot vaatimattomia

Jos tulli tai merivartiosto pääsi yllättämään, vaijeri oli helppo katkaista ja upottaa torpedo tai kanisterit, jotka myöhemmin voisi tulla naaraamaan. Hävikkiä tietenkin syntyi, mutta ilmeisen vähän. Varsinkin kieltolain alkuvuosina takavarikot olivat vaatimattomia, ensimmäisenä vuonna Tullin mukaan yhteensä 4 000 litraa spriitä ja 3 600 litraa
muita väkijuomia. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon tavaraa läpäisi tullin seulan, mutta takavarikoidun määrän arvioidaan olleen korkeintaan joitakin prosentteja maahan onnistuneesti salakuljetetusta alkoholista.

Salakuljetuksen suurimmat volyymit keskittyivät Helsingin alueelle, jossa etappeja ja välivarastoja oli lähisaaristossa, esimerkiksi Eestiluodossa ja Villingissä. Sieltä pienempiin eriin jaettuja lasteja kävivät hakemassa veneillään edelleen esimerkiksi monet kalastajat, jotka taas myivät pirtun edelleen katukauppaan, ravintoloille tai jobbareille. Tyypillinen poliisin takavarikko olikin trokarilta, joka ei ollut välttänyt kiusausta syödä tai pikemminkin juoda kuormasta.

Kuljetuskalusto oli ”lainattua”

Salakuljetusta pyrittiin ehkäisemään muun muassa siihen käytetyn kuljetuskaluston, kuten veneiden ja autojen takavarikoinnilla, mutta aika kehnolla menestyksellä. Vene tai auto kun olivat yleensä ”lainattuja”. Tuomituksi joutuivat käytännössä vain ruohonjuuritason jakelijat. Isommille viranomaisten löytämille lasteille ei löytynyt omistajaa, ja jos nalkkiin jäi useampi samalla kertaa, porukasta löytyi aina joku alaikäinen tai ensikertalainen, joka otti lastin nimiinsä ja selvisi pienemmillä rapsuilla.

Kieltolaki
Takavarikoituja pirtukanistereita Pohjoissatamassa

1920-luvun lopulla tulli ja merivartiosto saivat käyttöönsä nopeampia veneitä ja valvonnan teho parani. Takavarikot lisääntyivät, mutta salakuljetus ei päättynyt edes kieltolain kumoamisen jälkeen. Suomen korkea alkoholiverotus piti hinnat korkeina ja salakuljetuksen katteet olivat houkuttelevan suuret. Kansa oli päässyt pirtun makuun.

”Pirtukeisareiksi” kutsutut suomalaiset rakensivat hulppeita huviloita saaristoon, eivätkä useammat heistä joutuneet kertaakaan satimeen salakuljetuksesta. Monesti pirtulla ansaitut rahat onnistuttiin sijoittamaan eteenpäin lailliseen liiketoimintaan. Salakuljetuksen taustalla olevia isoja tekijöitä ei saatu todisteiden puutteessa nalkkiin. Tullin käsityksen mukaan pääosa toista maailmansotaa edeltäneestä salakuljetuksesta oli saksalaisperäisen ammattimaisten organisaatioiden käsissä.

Salakuljetus alkoi uudelleen 1950-luvulla lähinnä kauppalaivoilla, kun niitä kävi satamissa taas enemmän. 

Lähteitä:
tulli.fi/web/tullimuseo/tullin-historiaa/kieltolaki
Eero Haapanen: Sörkan rysäkeisarit – kalastajia, ajureita ja salakuljettajia, SKS 2016