Kestävä kehitys
30.11.2018 //
Teksti:
Raili Leino

Päästöt kuriin Itämerellä

Itämeren pohjassa on aina ollut pysyviä hapettomia alueita. Vellovista levämassoista raportoitiin jo 1800-luvulla, mutta ihmisen toiminta on pahentanut tilannetta tuntuvasti.
 

Itämeren vesi on voimakkaasti kerrostunutta. Pohjavesi on kylmää, suolaista ja raskasta. Uutta, hapekasta suolavettä tulee mereen keskimäärin kymmenen vuoden välein Tanskan salmista niin sanottuina suolapulsseina. Joet tuovat mereen makeaa vettä, joka on kevyttä ja jää pintaan. Vesimassojen painoero on niin suuri, että ne eivät sekoitu keskenään. Pohjan lähellä vesi seisoo.

Jätevesien mukana mereen tulee typpeä ja fosforia, jotka ovat suoraa ruokaa sinileville. Levämassa kasvaa ja vajoaa kuoltuaan pohjaan, jossa sen hajoaminen kuluttaa vedestä hapen.

Pohjan lähellä elää hapettomissa oloissa viihtyviä, anaerobisia bakteereita. Ne käyttävät hyväkseen pohjaan jopa vuosikymmenien aikana vajonneita kuolleita organismeja ja vapauttavat ravinteet takaisin veteen.

Ravinnepäästöjen vähentäminen ei palauta vesistön tilaa ennalleen.

Päästöt siellä, haitat täällä

Huonosti puhdistettuja jätevesiä laskettiin vesistöihin vuosikymmenien ajan.

Laivat tyhjensivät jätevetensä avomerelle. Viljelijöitä opastettiin runsaaseen lannoittamiseen, jotta maatalouden tuottavuus paranisi. Satotaso nousikin reilusti.

Liikalannoitus jatkui aina 1990-luvulle asti.

Tilannetta hankaloittaa se, että Itämeri on seitsemän maan yhteinen allas. Päästöt saattavat olla yhtäällä ja haitat toisaalla. Esimerkiksi Puolan joet valuttavat mereen yhä paljon fosforia, mutta Puolan ja Baltian avoimilla hiekkarannoilla ei synny leväongelmia, koska vesi vaihtuu.

Tilanne on hyvä myös Pohjanlahdella, jossa vesi on kauttaaltaan vähäsuolaista ja sekoittuu syksyisin ja keväisin pohjia myöten. Saaristomeren kohdalla oleva kynnys estää runsassuolaisen ja hapettoman veden tunkeutumisen Itämeren pääaltaalta Pohjanlahdelle. 

Suomenlahdelta kynnys puuttuu. Parin vuoden takainen suolavesipulssi Tanskan salmista toi hapekasta vettä Itämeren pääaltaaseen ja työnsi vanhan hapettoman veden edellään lahden perukoille asti. Tulos näkyi viime kesänä, kun sää oli lämmin ja levä kukoisti.

Pahimmin haitat näkyvät saaristossa, jossa vesi vaihtuu hitaasti.

Ennalleen 50 vuodessa?

Kun ravinnevalumien haitat ymmärrettiin, typpi- ja fosforipäästöjä alettiin pienentää. Fosforipäästöt ovatkin jo lähes 1950-luvun tasolla – mutta veden laatu ei. Fosforia vapautuu nyt eniten pohjasedimenteistä. Vanhat synnit ruokkivat sinilevää vielä kauan.

Ilmastonmuutos pahentaa tilannetta. Itämeren pääaltaan vesi on nyt kesäisin keskimäärin asteen lämpimämpää kuin muutama vuosikymmen sitten. Lämpimään veteen mahtuu vähemmän happea, mutta sitä kuluu enemmän, kun levää on paljon. 

– Vuosisadan loppuun mennessä meri lämpenee vielä 2–4 astetta, arvioi ympäristöministeriön HelCom-delegaation johtaja Maria Laamanen Tvärminnessä pidetyssä koulutustilaisuudessa. 

Tutkijat arvioivat, että parhaimmillaan Itämeri voi palata ennalleen noin 50 vuodessa – jos maalta tulevia päästöjä voidaan vielä kutistaa.

Geomuokkaus ei auta

Kun helpot Itämeren suojelukeinot keinot on jo käytetty, osa tutkijoista on alkanut miettiä, voisiko meren tilaa parantaa ihmisen toimin – esimerkiksi pumppaamalla happea pohjaveteen. Ajatus kuolleita pohja-alueita hapettavasta, tuulivoimalla käyvästä pumpusta kuulostaa hyvältä. 

Uppsalan yliopiston tutkija David Conley pudottaa haaveilijat maan pinnalle. Meren mittakaava on suunnaton.

Yli 400 metrin syvänteet ovat luultavasti aina olleet hapettomia, joten vuonna 1905 hapettomia alueita oli Itämeren pohjassa noin 1 500 neliökilometriä. Vuonna 1955 hapeton alue oli kasvanut 25 000 neliökilometriin ja vuonna 2012 peräti 65 000 neliökilometriin, mikä on reilusti enemmän kuin Tanskan pinta-ala.

– Tarvittaisiin 20 000–60 000 rautatievaunullista nestemäistä happea joka vuosi, Conley totesi Tvärminnessä.

Kipsikäsittely leväpuurolle

Viime aikoina on saatu kuitenkin myös positiivisia uutisia. Ainakin Saaristomeren leväpuuro voitaneen  kirkastaa jo lähivuosina. 
Lounais-Suomeen on kasaantunut paljon karjataloutta ja peltoviljelyä.

Alueen pellot ovat yksi Itämeren suojelukomissio HelComin listaamista merkittävistä kuormituslähteistä.

Nyt tutkijat ovat varmistaneet, että fosforivalumia voidaan vähentää merkittävästi peltojen kipsikäsittelyllä. Kipsi puolittaa fosforia ja hiiltä sisältävän kiintoaineksen huuhtoutumisen mereen ja vähentää liuenneen,  leville suoraan käyttökelpoisen fosforin valumaa neljänneksellä.

Käsittelyn vaikutus kestää viisi vuotta.  

Kipsikäsittelylle soveliaita peltoja on runsaat 500 000 hehtaaria Selkämeren, Saaristomeren ja Suomenlahden valuma-alueella. Vain pohjavesialueilla ja tietyillä savimailla kipsin käyttöä ei suositella.

Kustannukset ovat noin 220 euroa peltohehtaaria kohti. Tarvittaisiin 22 miljoonaa euroa vuodessa. Summaan voisi saada EU:n ympäristötukea. 

– Mikään muu keino vähentää fosforivalumia ei ole yhtä edullinen. Jos tässä on joku koira haudattuna, se on kyllä todella syvällä, Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Petri Ekholm vakuuttaa.