Ruoka on ollut alusta alkaen yksi laivaliikenteen tärkeimmistä houkutuksista lähteä merimatkalle, tax free -ostosten ohella.

Laivat hyötyivät 1950–1980-luvuilla Suomen tuontisäännöstelystä, sillä ne saivat hankkia ravintoloihinsa provianttia eli raaka-aineita Ruotsista. Laivoilla tarjottiinkin monia sellaisia herkkuja, joita ei saanut tuoda mantereelle. Ensimmäisinä vuosikymmeninä laivoilla syötiin lähinnä voileipäpöydän antimia, à la carten suosio alkoi vasta 1980-luvun lopussa.

Monet laivojen asiakkaista tutustuivat uusiin herkkuihin ensimmäistä kertaa ruotsinlaivoilla. Tämä herätti joskus hauskojakin tilanteita. Esimerkiksi katkaravut saatettiin syödä kuorineen, ennen kuin henkilökunta ehti opastaa kuorimisen niksit. Laivoille tuotiin Tukholmasta tuoreita katkarapuja, jotka oli savustettu juuri ennen tuomista laivan kylmiöön. Niinpä vielä nykyisinkin monen varttuneen laivamatkustajan risteilyyn kuuluu herkuttelu katkarapuvoileivällä.

Uutta oli 1960–70-luvuilla myös kalanmäti, jota monet asiakkaat ahmivat kauhakaupalla. Ruotsinlaivojen keittiöön hankittiin parhaat saatavissa olevat raaka-aineet. Jos jotain ei saanut Suomesta, se hankittiin Ruotsista tai lennätettiin kauempaa.

Esimerkiksi M/S Finlandiaan tuotiin eri laivoilla työskennelleen keittiömestari Jari Merisen mukaan säännöllisesti hanhenmaksaa lentokoneella. Maapuolen ravintoloiden kokit saattoivat käydä vain ihmettelemässä laivojen tarjontaa, sillä monien raaka-aineiden tuonti Suomeen oli 1960–1980-lukujen aikana tiukasti kielletty.

Provianttia ruotsalaisista kaupoista

Vuonna 1986 laivoilla oli tarjolla alkuruokana esimerkiksi venäläistä kaviaaria, kyyhkypateeta, parsasalaattia ja etana-valkosipulipaistosta. Pateet ja muut vastaavat tuotteet tehtiin itse laivan keittiössä, sillä henkilökuntaa oli huomattavasti nykyistä enemmän. Kun jotakin tiettyä raaka-ainetta kaivattiin laivakeittiössä, hankkijat lähtivät kiertämään Tukholman elintarvikekauppoja. Hankkijoista tuli vähitellen suosittuja asiakkaita tukholmalaisliikkeissä, koska he saattoivat ostaa vaikkapa hanhenmaksaa kymmeniä purkkeja samalla kerralla.

Laivoilla tarjottiin monia sellaisia herkkuja, joita ei saanut tuoda mantereelle.

Ruotsalaisen proviantin (laivamuona) myötä tulivat myös sikäläiset ravintolat ja ruokakulttuuri tutuiksi meille suomalaisille. Ruotsalainen ruokakulttuuri poikkesi vielä 1960–1980-luvuilla melkoisesti suomalaisesta, koska siellä oli ollut aina mahdollisuus saada erilaisia raaka-aineita. Atlantin läheisyys toi ruotsalaisiin ruokapöytiin valtamerellisiä herkkuja, kuten esimerkiksi merianturaa. Kun merianturaa alettiin saada myös Suomeen, sitä oli tarjolla lähinnä laivojen à la cartessa ja helsinkiläisissä huippuravintoloissa.

Keittiöissä oli tuohon aikaan vielä niin paljon henkilökuntaa, että esimerkiksi pateet tehtiin itse. Kalat tulivat aina laivoille pyöreinä ja silakatkin perattiin itse. Lohet savustettiin laivakeittiössä aina 1970-luvulle saakka. Kala- ja äyriäispöydässä tarjottiin hummeria, mätiä ja erilaisia simpukoita. Tukholmasta hankittiin 1960–70-luvun taitteessa ostereita, ja USA:sta lennätettiin kerran viikossa 60–80 elävää hummeria. Niitä ei ollut laivan ruokalistalla, vaan hovimestari suositteli niitä asiakkaille.

Kun Suomessa rajoitettiin keväisin vihannesten tuontia, niitäkin laivat saivat hankkia vapaasti Ruotsista, jossa tuoretavaraa riitti. Osin tämä jatkuu vieläkin, koska Ruotsissa valikoimat ovat paremmat ja hinnat edullisempia. Vielä 1980-luvullakin Ruotsista hankittiin talviaikana mansikat, mustikat ja viinimarjat, sillä niitä ei saanut Suomesta. Nykyisin sesonkituotteiden merkitys on vähentynyt, sillä kaikkea saa jo ympäri vuoden.

Teemaviikoilla syötiin ulkomaiden ihmeitä

Ensimmäiset Silja Linen teemaviikot koettiin 1978 syksyllä. Äyriäisviikot ällistyttivät sekä matkustajat että henkilökunnan. Menestys oli vaisu, mutta seuraavalla kerralla onnistuttiin paremmin. Henkilökunta koulutettiin myymään hummeria, merikrottia, ostereita, simpukoita, scampeja ja muita meren eläviä.

Teemaviikoilla matkustajat oppivat, että laivalla on mahdollisuus nauttia herkuista, joita ei saanut muualta. Seuraavan vuoden tammikuussa oli vuorossa Venäläiset viikot, ja sitä seurasivat yhtä suositut unkarilaiset viikot, jolloin tarjolla oli ruoan ohella värikästä pustatunnelmaa: mustalaisorkesteri, vierailevat kokit keittiössä, kansallispukuiset saliemännät, puna-vihreä-valkoisia somisteita ja Unkarin kukkaliinoja.

Sen jälkeen olikin vuorossa Amerikan valloitus, eli kolmiosainen suurhanke keväällä 1984. Silja lähetti Amerikkaan kuuden hengen ryhmän, joka 12 päivän ajan tutustui ravintoloihin ja ruokiin viidessä kaupungissa – ja toi Amerikan herkut suomalaisten nautittaviksi. Siljan Gourmet -kirjan mukaan yleisö suorastaan rakastui prime ribiin, pihvilihaan, jota ostettiin suoraan Amerikasta 110 kiloa. Se oli niin pehmeää, että veitsi upposi siihen kuin voihin. T-luupihvit painoivat lähes puoli kiloa, ja ne tarjottiin teksasilaiseen tapaan maissin, grillitomaatin ja uuniperunan kanssa.

Välimeren viikkoja varten Siljan työryhmät tekivät opintomatkat Italiaan, Kreikkaan ja Espanjaan. À la carten ohella myös voileipäpöytä sai teemaviikkojen mukaisen sävytyksen, ja herkkuja nautiskeltiin asianomaisten maitten alkuperäisten viinien kanssa.

Paul Bocusé kokkasi Siljan Wellamolla

Teemaviikoilla ruotsinlaivojen ruokamyynti oli niin suurta, että laivoille tuotiin maailmalta huippukokkeja. Ruotsinlaivojen historiaan liittyy muun muassa ranskalainen mestari Paul Bocusé, joka tuli itse viimeistelemään Ranskan viikkojen ruokia Siljan Helsingin linjan M/S Wellamolle ja Turun linjan laivoille.

Siljan keittiöväki kävi myös opiskelemassa keittiötaidetta Bocusén ravintolassa Collonges sur Merissä. Ranskan viikoille kaikki raaka-aineet vasikanlihoista tryffeleihin tulivat Ranskasta. Nimekkäillä ranskalaiskokeilla oli usein omia erikoisia tapojaan. Saattoi käydä niin, että vaikka kokit olivat tehneet edellisenä iltana itse alkuvalmistelut, aamulla he eivät enää muistaneetkaan reseptiä, ja kaikki jo tehdyt valmiit tuotteet heitettiin roskiin ja työ aloitettiin uudelleen alusta.

Muita tunnettuja ruokavaikuttajia laivakeittiöissä olivat ranskalainen, oman ravintolakoulun perustanut Christel Aurell ja ruotsalainen Gert Klötzke, Suomen kokkimaajoukkueen pitkäaikainen valmentaja. Heidän oppinsa tarttuivat myös laivaväkeen ja nostivat laivakeittiöiden ammattiylpeyttä.

Teemaviikot kehittyivät vuosikymmenten varrella, ja matkustajien kiinnostusta heräteltiin hyvinkin eksoottisilla raaka-aineilla. Esimerkiksi 1990-luvulla laivoille tuotiin hyppyantilooppia, kamelia ja alligaattoria, joita ei ollut vielä maissa muualla kuin Tampereen ravintola Saludissa. Maapuolen ravintoloissa seurattiinkin tarkasti laivaravintoloiden toimintaa, ja suosittuja teemoja pyrittiin toteuttamaan mahdollisuuksien mukaan myös maissa.

Lähde: Kari Martiala-Helena Lylyharju: Parasta pöytään – suomalaisen gastronomian historia (Gummerus 2017)