Kaikista tehostustoimenpiteistä huolimatta on taistelu väkijuomain salakuljetusta vastaan käynyt yhä vaikeammaksi. Rannikoillemme on tämän kesän ja syksyn kuluessa ilmestynyt entistä suurempia – yksi alus voi lastata 60,000 litraa – ja nopeakulkuisempia pirtualuksia, ”moottoriristeilijöitä”, jotka ovat varustetut asestuksella, valonheittäjillä, radioilla ja muilla teknisillä apukeinoilla ja joista salakuljetustavara, vartioinnista huolimatta, leviää maihin.

Näin kirjoitti Helsingin Sanomat lokakuussa 1929. Samaisessa lehdessä lueteltiin juuri päättyneen syyskuun aikana takavarikoidut alkoholimäärät, jotka sisälsivät muun muassa 38,149 litraa spriitä, 150 kokopulloa konjakkia, 287 kokopulloa viskiä ja lukuisia muita pienempiä alkoholieriä. 

1920-luvun todellisuuteen kuuluivat vahvasti tosielämän rikostarinat pirtukeisarien ja smuglaajien jahtaamisesta merellä ja satamissa, joissa aseet paukkuvat ja gansterit kaahaavat pirtumoottoreillaan. Rannikkovesien vartiointi ja salakuljetusalusten takaa-ajot ovat kieltolakiajan ikonisinta kuvastoa, mutta lain vaikutukset tuntuivat myös satamassa. Järjestäytyneen pirturikollisuuden, saaristolaisten ja merimiesten sekä ostajien välillä liikkuivat ”smuglaajat”, joiden varalta tullin oli oltava tarkkana jokaisen matkusta- ja rahtialaivan saapuessa satamaan. Kuten eräs tullimies tilannetta kieltolain päätyttyä kuvaili: ”tullimiesten tuli alati olla tapahtumien tasalla, kekseliäitä, neuvokkaita, ripeinä toimintaan.” 

Alkoholin ja spriin salakuljetusta oli harjoitettu jo ennen kieltolakia, eikä ilmiö päättynyt lain kumoamiseen. Kieltolain aika (1919–1932) muodostaa kuitenkin tullilaitoksen ja merialueen valvonnan historiassa poikkeuksellisen ajanjakson. Myös Merivartiosto perustettiin vuonna 1930 juuri salakuljetustilanteen vuoksi.  

Maahan tuli erityisesti saksalaista, puolalaista ja virolaista pirtua, ja salakuljetus oli monen suomalaisen sivuansiokeino. Houkutus ansaita lisätuloja pirturahoilla oli suuri niin rikollisilla kuin tavallisillakin kansalaisilla; eräs tullimies kertoi spriitä löydetyn jopa Tallinnasta saapuneen pelastusarmeijalaisen rummun sisältä. Salakuljetusta harjoitti myös osa matkustajista, laivojen miehistön jäsenistä ja satamatyöläisistä, joten valvonta oli vaikeaa – erään kirjoituksen mukaan Helsingissä olisi tarvittu työhön samanaikaisesti 180 tullivartijaa, jotta satamassa kerrallaan olevat kolmisenkymmentä laivaa tulisivat kunnolla tutkituiksi.  Tullimiesten toimintaa kehuttiin reippaaksi; vaikka tunkeutuminen ” laivojen likaisiin hiilivarastoihin ja muihin kätköihin” oli vastenmielistä, ei tehtävistä kieltäydytty.

Helsingissä pidettiin elokuussa 1925 kansainvälinen kokous salakuljetuksen ehkäisemiseksi, ja tuolloin allekirjoitettiin myös sopimus aihetta koskien. Myös vuonna 1926 eduskunnassa toiminut valvonnan tehostamista suunnitellut komitea korosti kansainvälistä yhteistyötä, kuten mahdollisuuksia tutkia suomalaisia laivoja jo ulkomaisissa satamissa ja ulkomaisten laivojen vartiointia Suomen satamissa. Kun kieltolaki oli uudella lailla tullut kumotuksi, kirjoitettiin Tullimies-lehdessä maaliskuussa 1932 helpottunein, mutta myös hieman syyllisyydentuntoisin mielin. Poikkeusaika oli saanut tullimiehet epäluuloisiksi, ja samalla heidän arvostuksensa oli laskenut.

Kuten tunnettua, astuu ensi huhtikuun 5 päivänä voimaan uusi väkijuomalaki. Tämän lain voimaanastumisen kautta tulee meikäläistenkin toiminta jonkun verran helpottumaan. 

… Me olemme kieltolain aikana tehneet paljon syntiä, epäillessämme melkein kaikkia ihmisiä, jotka liikkuivat satamissa ja laivoissa, salakuljetushommista, tai jos näimme jonkun soutavan tai moottoriveneen liikkuvan, niin ajattelimme: tuokin voi kuljettaa pirtua.

Tullimies 10.3.1932

Salakuljetus oli kirjoituksen mukaan ollut niin voimakasta, ettei sitä pystytty käytettävissä olevilla voimilla riittävästi valvomaan.

Takaisin aikajanalle