1950-luvulla valmistuneessa dokumenttifilmissä “Saapuvien laivojen satama” Helsingin sataman vaikutusten kerrottiin ulottuvan pitkälle sisämaahan saakka. Elokuvassa esiteltiin sataman kuhisevaa pienoismaailmaa aina pöytänsä ääressä istuvasta satamajohtajasta ja tullikamarin toiminnasta uudenaikaisten huoltorakennusten peseytymistiloissa virkistäytyviin ruumiillisen työn tekijöihin. Satamalle elintärkeiden työntekijöiden lisäksi myös modernit siirto- ja kuljetuslaitteet, satamamaksut sekä maan suurimmat varastotilat mahdollistivat sen, että yli puolet Suomen tuonnista käsittelevä satama pysyi toiminnassa.

Laivoista pitivät puolestaan huolen Helsingin telakat. Kaupungista lähtijöille vilkutti viimeistä hyvästiään Harmajan majakka, kun taakse oli jäänyt ”Helsinki, Pohjolan valkea kaupunki”.

Tuon 1957 ilmestyneen opetusfilmin laatija ei voinut aavistaa, miten suurten muutosten ja haasteiden edessä tuo hyvin modernilta ja dynaamiselta vaikuttanut Helsingin satamatoimi pian olisi. Filmin julkaisua seuranneen kymmenen vuoden aikana satamatoimi kehittyi ja muuttui edelleen tavalla, joita ei ollut osattu ennakoida, kun ro-ro-laivat kontteineen levisivät vauhdilla maailman merille.

1960-luvulla satamaorganisaatio laajeni ja koneellistui entisestään, ja suurin muutos oli juuri siirtyminen konttien, eli aikalaiskielellä ”konteinereiden” aikaan. Konttilaivat veivät vähitellen historiaan myös filmin hikiset ahtaajat, mutta siirtymäaika kesti Helsingissä pitkään.

Maailmanlaajuinen merenkulun kehitys oli nopeampaa kuin aluksi arveltiin, ja 1960-luvun lopulla Helsinkiä moitittiinkin konttinostureiden ja sopivien rantautumispaikkojen puutteesta. Laivat joutuivat odottamaan satamissa purkamista pitkiäkin aikoja. Aikaa oli kuitenkin seurattava myös Helsingissä, jos haluttiin pysyä maan suurimpana tuontisatamana. Viennin osalta suurin ja Itä-Suomen teollisuuden kehityksestä hyötyvä Kotka hätyytteli nimittäin tuontisatamaksi profiloitunutta Helsinkiä satamien suurimman kokonaisliikenteen haltijana.

Satama toimi nyt poikkeuksetta kaikkina vuodenaikoina. Otson ja Turson avulla satamat ja Porkkalan väylä saatiin pidettyä auki kylmempinäkin talvina, ja Porkkalan palautus mahdollisti jäänsärkijöiden ohella osaltaan sataman ympärivuotisen avoinna pidon. Eteläsataman uusi hieno matkustajapaviljonki – olympiaterminaali – palveluineen tyydytti uuden ajan kiireisiä turisteja, mutta ulkomaanmatkailu ei ollut vielä niin yleistä, etteikö laivaan nousuun olisi liittynyt pientä kutkuttavaa jännitystä. Matkoja tehtiin höyrylaivoilla ja vähitellen myös uusilla autolautoilla.

Satamaan tulevat tavarat monipuolistuivat edelleen, ja tuonnissa näkyi koneistuvan ajan tuotteita. Etelän hedelmät olivat arkipäiväistyneet kaupunkilaisten vitamiininlähteinä ja moottorikäyttöisten kulkupelien valtakausi saavutti Helsingin sataman, mihin tuotiin autoja, traktoreita, banaaneja, appelsiinejä, kahvia, siemenviljaa, puutavaraa – ja erityisesti öljyä. Ongelmana oli usein riittävien paluulastien saanti, koska Suomesta vietiin maailmalle kuivatavaraa kuten puuta, joka tarvitsi runsaasti laivatilaa. Atlantin takaa saattoi tosin tuoda tavaraa Euroopan satamiin ja jatkaa sitten vajaalastissa Suomeen.

Hiilisatama siirrettiin Länsisatamasta Sörnäisiin, ja Jätkäsaaren alue alkoi vähitellen kehittyä kohti suursatamaa, jonne myös uusi konttiliikenne keskitettiin. Herttoniemen ja Laajasalon satamat vastasivat öljyn tuonnista, Sörnäinen perinteisen tehtävänsä mukaisesti myös puutavaran käsittelystä. Tavaraliikenteen solmukohdaksi kehittyvä Sörnäisten sataman laajeni, kun louhittu ja tasoitettu Sompasaari yhdistettiin täyttömaalla sen jatkeeksi 1960-luvun taitteessa. Sataman alle jäi tuolloin myös idyllinen Nihdin saari, jolla oli aikanaan asustellut Sörnäisten ensimmäinen haminamestari Svensson.

Satamien kasvu muutti rajusti kaupunkikuvaa, ja esimerkiksi uusia rakennuksia moitittiin aika ajoin ympäristönsä rumentamisesta. Näin oli myös Katajanokalle valmistuneen makasiinin kohdalla vuonna 1962, jolloin satamajohtaja Kristian Eiro joutui kommentoimaan asiaa Helsingin Sanomille. Eiron mukaan sataman tuli olla ”työn, toimen ja hien paikka”, jossa ei ensisijaisesti keskitytty kauneusarvoihin vaan tehokkuuteen. Satama oli työpaikka, jossa suoritetun työn nopeus, taloudellisuus ja tavaroiden edelleenkuljetus olivat keskiössä. Erityisesti Eteläsataman maisemaa Eiro piti yhtenä maailman kauneimmista kaupunkinäkymistä.