Sataman ympäristöön syntyi alusta lähtien pienimuotoista kaupankäyntiä. 1700-luvulla Helsingin pääsatama oli Pohjoisrannassa, ja kaupan keskuksena oli raatihuoneentori nykyisen Senaatintorin kohdalla, jonne vuonna 1727 valmistui myös Ulrika Eleonoran kirkko. Meritullintori ja Kauppatori olivat vuosisadan alussa vielä veden peitossa, ja laivalaituri sijaitsi nykyisen päävartion kohdalla. Kalastajien ranta-aitat levittäytyivät nykyisen Meritullintorin tienoilta tulevan Sofiankadun ja Etelärannan kautta nykyisen Kauppahallin kulmalle. Rantaviiva sijaitsi tulevan Havis Amandan patsaan kohdalla, mistä kertoo myös 2024 patsaan restauroinnin yhteydessä tehdyt löydökset vanhasta laiturirakenteesta.

Myös nykyisen Kauppatorin paikalla sijainneessa lahdenpohjukassa käytiin kauppaa, kun saariston kalastajat myivät tuotteitaan suoraan veneistään.  Tuoreiden kalojen lisäksi he saattoivat kaupata kaupunkilaisille myös muita tuotteita, kuten ruokoa, juureksia ja vihanneksia. 

Suomessa elettiin pitkään omavaraistalouden puitteissa. Vähitellen rakentuvat kaupungit tarvitsivat kuitenkin myös ravintonsa, ja kauppa pyrittiin keskittämään erityisille kauppapaikoille. Vuonna 1734 annetun lain mukaan maalaisilla oli lupa myydä tuotteitaan kaupungeissa ainoastaan toreilla ja satamissa. 

Markkinoilla maalaiset ja saaristolaiset kohtasivat kaupunkiporvareita, kävivät kauppaa ja loivat liikesuhteita. Maalaiset saapuivat joko hevosella maateitse tai veneellä vesiteitse, ja markkinatavaroista perittiin pieni tullimaksu. Markkinoiden huippukausi kesti Helsingissä noin sata vuotta. Niiden merkitys hiipui, kun 1800-luvulla torikauppa alkoi käydä säännölliseksi.

Varsinaiset kala- tai silakkamarkkinat syntyivät 1800-luvun lopulla, kun kevät- ja syysmarkkinoita enää tarvittu varsinaiseen ruoanhankintaan. Markkinoista oli tullut enemmänkin huvittelutapahtumia, jotka aiheuttivat myös levottomuuksia ja joiden pelättiin vaikuttavan kaupunkilaisten siveyttä turmelevasti. Siksi yleiset tavara- ja hevosmarkkinat päätettiin vuonna 1891 kaupunginvaltuuston päätöksellä lopettaa. 

Kalan myynti markkinatapahtumissa haluttiin kuitenkin säilyttää, sillä se oli tarpeellista paitsi kaupunkilaisten ravinnonhankinnalle myös ympäröivän saariston asukkaille. Vuodesta 1892 markkinoilla sallittiinkin ainoastaan suolakalan kauppa. Silakkamarkkinat ovat siis näiden syysmarkkinoiden perillinen.

Syysmarkkinoiden kalat olivat vanhastaan joko isokokoista kutukalaa tai keväällä kutenutta, syyskesällä ja syksyllä pyydettyä syyssilakkaa. Silakoiden lisäksi laivoista myytiin kankaita, kintaita, villasukkia, puutavaroita ja ruokoa helsinkiläisten patjojen täytteeksi.

Silakkamarkkinoista muodostui näin tärkeä tapahtuma niin kaupunkilaisille kuin lähiympäristön saaristolaisillekin. 

Takaisin aikajanalle