Ken viime aikoina on liikkunut Länsisataman puolella on saanut kuulla korviasärkevää jyskettä ja kun on lähtenyt kulkemaan lähemmäs äänen syntypaikkaa, on saapunut n.s. Saukonlaiturin päähän, missä jyske muuttuu niin voimakkaaksi, ettei voi kuulla vieressä seisovan puhetta. Samalla saa nähdä melunsynnyttäjän, suurikokoisen paalujuntan, joka höyryvoimalla iskee merenpohjaan rautapaaluja. Sakea höyrypilvi purkautuu joka iskun jälkeen ilmoille täydentäen tekniikan viimeisten menettelytapojen aikaansaamaa työnkuvaa. Ilta-Sanomat 17.11.1932

Ilta-Sanomat uutisoi marraskuussa 1932, että Saukonrannassa käytettiin nyt ensi kerran Suomessa uudenlaista eurooppalaista tekniikkaa hyödyntäen satamarakentamisesta puuseinän sijasta rautaa. Kirjoituksen otsikkona oli ”Rautaseinä meren aaltoja vastaan”, ja uuteen laituriosaan kerrottiin kuluvan yli 600 tonnia rautaa.

1920–30-luvuilla Helsingin satamat siirtyivät koneavusteisen työnteon maailmaan. Ensimmäinen askel oli ollut satamarata, ja nyt olivat vuorossa nostokurjet ja monet muut teollisen maailman keksinnöt, joista nopeasti tuli satamatyön itsestään selviä osia. Tuolloin sai alkunsa se ikoninen taivasta vasten kohoavien nostureiden maisema, joka hallitsi satamia aina 2000-luvulle saakka.

Pitkäjalkaiset nostokraanit tai nostokurjet, kuten satamanostureitakin saksan ja englannin kielen kurkea tarkoittavien sanojen (crane, krahn) johdannaisena aluksi kutsuttiin, olivat aikakauden uutuus ja puheenaihe. Ne saapuivat satamiin vähitellen muutama kerrallaan.  Aivan ensimmäinen nostokurki oli hankittu Eteläsatamaan vuonna 1894, ja se saikin pitkään olla kaupungin ainoa. Katajanokan Rahapajanlaiturilla aloitti vuonna 1923 useita uusia nostokurkia ja 1930-luvun alussa nostureita oli satamissa jo 22.  Vuonna 1932 kerrottiin Rahapajanlaiturilla olevan kuusi nosturia, Hietalahden valtamerisatamassa seisemän puoliportaalinosturia ja yksi viiden tonnin nosturi ja Saukonsaarella kahdeksan nosturia, joista jokainen pystyi purkamaan 90 tonnia hiiltä tunnissa.  Tultaessa 1930-luvun lopulle nostureita oli jo lähes neljäkymmentä.

Helsingin satama oli maan merkittävin tuontisatama. Kasvu näkyi kaikkialla, niin laiturien kokonaispituuden, varastopinta-alan kuin satamaratojen pituudenkin kasvuna. Vironniemen satamien laajenemiselle oli omat haasteensa. Helsingin satama-alueista iso osa oli entistä merenpohjaa, joten paaluttaminen oli tärkeä osa rakennustöitä. Liikenteen kasvaessa laituritilaa tarvittiin jatkuvasti lisää, ja satamia syvennettiin ruoppaamalla. Helsingin satamien uusi tulokas oli alussa mainittu Länsisatama Hietalahden valtamerilaivoineen ja Saukon hiilikasoineen. Eteläsatama oli edelleen matkustajaliikenteen keskus, ja Sörnäisten satama kasvoi ajan tarpeiden kasvaessa. 1930-luvulla ryhdyttiin rakentamaan Herttoniemen öljysatama, sillä Sörnäinen oli puutavaroineen, kaasulaitoksineen ja öljysäiliöineen ahdas ja palovaarallinen.

Helsingin kirjeenvaihtaja kertoi Turun Sanomissa elokuussa 1937, ehkä hieman ylpeyttä tuntien, että Katajanokalla tultaisiin lähipäivinä ottamaan käyttöön maan ajanmukaisin rantamakasiini, jossa oli esimerkiksi jäähdytyslaitoksella varustettu kellarikerros. Katajanokalle oli saatu myös neljä uudenaikaista Level-tyyppistä nostokurkea. Tuonnin jatkuva kasvu edellytti sataman jatkuvaa kehittämistä ja kasvattamista.

Takaisin aikajanalle