Merenkulkua pyrittiin 1700-luvulla valvomaan ja säätelemään entistä tarkemmin, ja tätä ajatellen Ruotsissa oli annettu merimieshuonetta koskeva määräys osana kauppamerenkulun ohjesääntöä vuonna 1748. Sen tarkoituksena oli muun muassa turvata kauppalaivastojen väensaanti ja valvoa merimiesten työoloja. 1750-luvun puolivälissä Ruotsin tapulikaupungeille annettiin mahdollisuus perustaa oma merimieshuone ja irrottautua siihen asti ainoastaan Tukholmassa toimineesta organisaatiosta.

Asia oli tuolloin ajankohtainen myös Helsingissä. Paikallisten kauppiaiden kiinnostus merenkulkuun oli Viaporin myötä lisääntynyt ja kaupallinen toiminta oli muutenkin jälleen elpynyt. Kaupallisen merenkulun kasvun mukana heräsi tarve valvonnalle ja organisoitumiselle. 

Helsinkiläiset tarttuivatkin toimeen ja perustivat oman merimieshuoneensa huhtikuussa 1760.  

Maistraatin alaisuuteen kuulunut merimieshuone toimi ammatillisena organisaationa, joka ratkaisi muun muassa palkka- ja eläkekysymyksiä, edusti ammattiryhmää viranomaisten suuntaan sekä valvoi ja tarvittaessa nuhteli merimiehiä. Johtokunnan valitsema waterschout piti merimiehistä matrikkelia, auttoi riita-asioissa, valvoi merimiesten pestien sopivuutta, järjesti lainoja ja avustuksia ja niin edelleen. Vuodesta 1841 alkaen merimieshuone vastasi myös kaupungin merimiesten köyhäinhoidosta.

Ruotsalainen ohjesääntö oli voimassa aina kevääseen 1874 saakka, ja merimieshuoneiden toiminta päättyi vuonna 1938. Vuonna 1902 Katajanokalle perustettu Sailors home sai tukea Helsingin merimieshuoneelta. Siellä maissa olevilla merimiehillä oli mahdollista majoittua kohtuulliseen hintaan.

Takaisin aikajanalle