Laiva ei tyhjene tai täyty ilman lastaajia ja purkajia, ja satamien, niihin saapuvien laivojen ja tavaramäärien lisääntyessä satamatyöläisistä tuli 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä yhä näkyvämpi osa kaupunkikuvaa.

Ahtaajat eli aikalaiskielellä lastaajat ja lossaajat, satamajätkät, hampuusit (ruots. hamnbuse) ja stuuvarit olivat fyysisesti raskasta työtä tekeviä kausi- ja pätkätyöläisiä, joiden toimeentulo oli suhdanteiden ja saapuvien laivojen varassa. Myös monet naiset etsivät elantoa tilapäisistä satamatöistä, joten naisalastaajat olivat esimerkiksi Sörnäisten satamissa satamissa tuttu näky.

Ennen nostureita ja vielä niidenkin valtakaudellakin laivan purkaminen tai lastaaminen vaati useita kymmeniä käsipareja ja raakaa voimaa. Satoja kiloja painavia viljasäkkejä ja sellupaaleja liikuteltiin paljain käsin, ja tapaturmat olivat yleisiä. Työtä tehtiin säässä kuin säässä, ja esimerkiksi viljaa, hiiltä, koksia, suolaa ja kalkkia kuljetettiin sellaisenaan, joten tuontitavara piti kirjaimellisesti lapioida laivasta kuljetukseen. Hiiliä kuljettavat työläiset saattoivat pukeutua säkkeihin, jotta eivät olisi olleet täysin noen peitossa. Työtä tehtiin niin kauan kuin sitä oli, ja aina välillä oli odottelua, josta ei maksettu. Lastausta tarjoavia yrityksiä pidettiin riistäjinä, jotka pakottivat huonoihin sopimuksiin ja majoittivat asumuskelvottomiin kiinteistöihin.

Taloudellisesta epävarmuudesta, fyysisestä kuormituksesta ja työtapaturmariskeistä huolimatta satamatyössä oli myös hyviä puolia. Se oli vaihtelevaa, vapaata ja kiinnostavaa verrattuna esimerkiksi monotonisempaan tehdastyöhön, ja sen kautta sai nähdä vilauksen suuresta maailmasta. Kulkeutuvatpa ulkomaalaisten laivojen mukana myös uudet aatteet satamassa työskentelevien tietoon.

Yleisön mielikuvissa satamajätkät liittyivät monesti alkoholinkäyttöön ja epäsäännölliseen elämään. Harvemmin huomioitiin työn vaatimaa kestävyyttä tai sen merkitystä kaupungin ruokahuollon tai koko maan tuonnin ja viennin kannalta. Uudessa Suomettaressa kirjoitettiin 22.4.1892, miten tärkeä merkitys satamamiehillä oli säännölliselle kauppaliikenteelle, sillä lastaus- ja purkutyö vaati aina käytettävissä olevia ammattimaisia työntekijöitä. Lehden näkemyksen mukaan nämä kuitenkin tuhlasivat suuret kesäansionsa alkoholiin ja kärsivät siksi talvikausina kärsivät nälästä ja kurjuudesta. Satamamiesten ammattikunnan järjestäminen oli siis tarpeen jo pääkaupungin arvon ja kunniankin tähden. Olihan satamatyöntekijä usein ensimmäinen työläinen, joka laivalla kaupunkiin saapuva näki.

Satamatyöläiset perustivat oman yhdistyksensä vuoden 1905 suurlakon tuoman innostuksen myötä. Marraskuussa he marssivat höyrylaivakonttoriin vaatien kahdeksan tunnin työpäivää, 60 pennin minimituntipalkkaa sekä oikeutta itse saada jakaa satamatyö erillisten lastauttajien sijaan. Vaatimuksiin ei suostuttu.  Tilanne pysyi kireänä vuosikymmeniä, ja lakkoja oli aika ajoin. Monet työn epävarmat piirteet, kuten palkkauksen urakkaluontoisuus, säilyivät aina 1970-luvun alkuun saakka.

Takaisin aikajanalle